100 PÄIVÄÄ

100 päivää lähtöön! Yksi vaihtoon liittyvä virstanpylväs vilahti ohi melkein huomaamatta ihanassa seurassa. Voisin romantisoida kirjoittamishetkeä ja kuluneita päiviä enemmänkin, mutta vaikka taustalla soivatkin Debussyn La mer -teoksen impressionistiset sävelet, niin totuus on silti se, että tällä hetkellä pitäisi tehdä oikeastaan mitä vain muuta kuten tehdä läksyjä, lukea musiikinteorian kokeeseen tai nukkua. Jännästi vain ei yksikään edellisistä nyt houkuttaisi...

Ajattelin aluksi, että tämän illan päätteeksi olisin saanut aikaan täydellisen ja hyvin suunnitellun listan, ajatuksista, jotka ovat viime aikoina päässä pyörineet. No, jotenkin tuntuu, että elämä on nyt vähän sellaista juoksemista, että ei millään ehtisi istua kirjaamaan asioita ylös, joten hienosti kootun listan sijaan tajunnan virtaa minua mietityttävitä aiheista.

Ensimmäinen, jo mielestä kerran kadonnut ajatus on ehkä vain turhaa stressaamista, mutta asia, joka silti mietityttää. Nimittäin huomaan, että sijoittaessa itseäni elämään Ecuadorissa, murehdin paljon enemmän muiden hyväksynnästä ja mielipiteistä kuin täällä Suomessa. Kriiseily lähti liikkeelle vaatteista: Monesta suunnasta toitotetaan ja neuvotaan jättämään suurin osa vaatteista kotiin ja ostamaan uusia vaatteita kohdemaasta, sillä onhan muotikin siellä hyvin erilaista. Itse vaatteiden lyhytikäisiin elikaariin huomiota kiinnittäneenä ja niiden ikää omassa kaapissa tarkkailevalla ja pidentävällä, ajatus ahdistaa. En minä halua ostaa uusia vaatteita vain vuoden ajaksi, jotta näyttäisin enemmän "normaalilta" muiden silmissä. Olen myös Suomessa halunnut nähdä vaivaa sen eteen, että jokainen uusi vaatekaappiini eksyvä vaate on eettisesti tuotettu, second hand:ina ostettu tai itse ommeltu enkä usko pystyväni samaan Ecuadorissa. Silti minua mietityttää ehkä Suomessakin massasta ainakin hiukan poikkeavana pukeutujana, miten minuun suhtaudutaan Ecuadorissa, vaikka olen jo aikaa sitten ymmärtänyt, että tulen näyttämään maapallon toiselta puolelta tulleena joka tapauksessa outona, oli pukeutumiseni sitten jo Suomessa poikkeavaa tai ei.

Mietintää myös kulttuurista ja suhtautumisesta mm. naisten asemaan on risteillyt pään sisällä. Viime vuosien aikana on ymmärtänyt, että pohjoismaalaisena tyttönä eläminen on tasa-arvonkin kannalta etuoikeutettua verrattuna jopa muuhun Eurooppaan. Veikkaan myös, että maassa, jossa poikien aina oletetaan maksavan tyttöjenkin ruoat ja, jossa pieni eurooppalaistaustainen joukko omistaa suurimman osan kaikesta, ei tilanne olekaan aivan Suomen veroinen. Miten oppia pitämään omat mielipiteet vain omana tietonaan, kun vieraan kielen takia ei tilanteita pysty aina tulkitsemaan oikein? Entä missä vaiheessa sen oman mielipiteen lausuminen voisikin olla hyvä juttu?

Yksi ihana asia, joka myös tuntuu tuovan lähdön lähemmäksi nopeammin kuin päivä päivältä, on vihdoinkin lukiossa alkanut espanjan 3. kurssi. Oma kertaukseni peruskoulun tiimoilta on kantanut hedelmää, ja viime vuoteen verrattuna olen ollut ahkerampi sekä innokkaampi opiskelija ja sitä myötä olen ylittänyt kynnyksen tuottaa kieltä itse. Vaikeatahan se vieläkin on, ja hyvin paljon mietityttää myös se, että mitenhän onnistuu, kun en ainakaan koulun puolesta osaa imperfekiä ollenkaan maailmalle suunnatessani. Massiivinen, minulla jokaisessa kielessä esiintynyt, kynnys on kuitenkin nyt ylitetty ja yritänkin porista espanjaa itsekseni kotona tai muita kiusatakseni ajatella kaiken ääneen espanjaksi: "Mitä sanoisin tässä tilanteessa Ecuadorissa tai mikähän on ajokortti espanjaksi?" Vaikka tunnen oppineeni espanjaa nyt kuin huomaamatta ja tunnen olevani etuoikeutettu osatessani sen alkeet vaihtoon lähtiessäni, on ristiriitaista, mutta odotettavaa, että oletukseni osaamisestani pienenevät koko ajan, sillä joka hetki ymmärtää, mitä kaikkea ei vielä osaakaan.

Kuitenkin jokin toinenkin virstanpylväs taitaa olla nyt ylitetty, kun näin ensimmäistä kertaa espanjankielistä unta. Tai no, unta, jossa puhuin itse espanjaa ja ymmärsin minulle puhutut vähät lauseet. Uni itsessään oli erittäin kummallinen kuten arvata saattaa: Kesken unen huomasin juttelevani hostveljelleni (oikeastihan en omista sellaista, ainakaan tässä ensimmäisessä perheessä) suomeksi ja hänen ymmärtävän ja puhuvankin sitä oikein mainiosti. Unessa myös seikkailimme hostperheeni kanssa yhtäkkiä meren rannalle muuttaneessa helteisessä Quitossa, ja tapasin myös parhaat koulukaverini paikallisbussissa, mutta he eivät osanneetkaan puhua suomea minulle. Tarina jatkuisi vielä, mutta itsellenikin alkaa unen pääpointti selvitä: pientä, mutta kutkuttavaa lähtöstressiä ilmassa.

"Hienon" Suomen lippu ja pehmoleluhirvikuvan myötä mieleeni palasikin se hento ajatus, joka mielessä lähdin edes kirjoittamaan yhtään mitään ylös. Se on jännä, miten vaihtovuoteen liittyen saa asiasta kuin asiasta tehtyä suhteettoman suuren: Itselle on ollut ritiriitaista huomata kuinka se perinteinen Suomen lippu selässä rannalla -kuvamateriaali, ei ole tuntunut omalta. Toisaalta olen aina tiennyt, että se ei ole minun juttuni syitä tietämättä, mutta kuitenkin on tuntunut siltä, että onhan minunkin sellaisia otettava, koska lähden vaihtoon. Mutta ei ole, ainakaan nyt, kun en koe siihen tarvetta yksin tai Suomessa, Ecuadorissa ehkä. Tärkeänä muistuksena siis myös itselleni: Vaihtovuosi on kokemus, jonka onnistumista tai oikeanlaisuutta ei pitäisi verrata kenenkään muun vaihtovuoteen. Kuten postauksen  valokuvista kuitenkin näkee on ruutuja tutun lipun kanssa kuitenkin kertynyt ainakin kaksi kappaletta, joista toisessa lippu on kiinnitettynä alakoulun aitaan (huomatkaa taustan kauniit menopelit) sekä oma lippuni hartioilla ja suomihirvet sylissäni. Överihän on aina parempi kuten tämän kirjoituksen kuvien pikselöityminenkin:)