VIHDOINKIN ECUADOR

/Uusi koti ja sille vievä katu/

"Miltä susta tuntuu nyt, kun oot jo ihan kohta lähdössä Ecuadoriin?"

Kysymys, jonka olen kuullut ihanan monesti, mutta myös kysymys, mihin on hankala löytää vastausta. Tai ainakaan pysyvä sellaista. Vaikka aiemmin luulin olevani tässä vaiheessa ennen lähtöä jo järkyttävässä vuoristoradassa noin kaiken suhteen. Luulin olevani lähes viimeiseen hetkeen asti ihan innosta piukeana lähdössä, mutta juuri ennen lähtöä olisin kuitenkin kokenut sen viimeisen pakokauhun, milloin lähtö olisi jotakin ihan kamalaa. Ei kuitenkaan. On totta, että välistä kylmät väreet iskevät koko kropan lävitse ja tekisi mieli nipistää ja ravistella itseään samaan aikaa, kun ei voi uskoa, että yksi suureksi unelmaksi paisunut asia on oikeasti toteutumassa. Toisaalta joskus herää kuudelta aamulla ja siinä kattoa tuijottaessa miettii, että mihin soppaan sitä on itsensä tunkenut. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pitäisi sanoa sille niin ihanalle tärkeälle ystävälle hyvästien sijaan näkemiin, on olo ihan turta. Ja sitten hetken kuluttua voisi vain itkeä.

Minusta on ihanaa, että ainakin tietääkseni olen lähdössä sellaiseen paikkaan, jossa on ihan okei näyttää tunteet, ne hetket, jolloin meinaa tikahtua nauruun tai ei edes yritä tukahduttaa kyyneliä tai ehkä myös ne, kun olo vain kumisee tyhjyyttään. Minusta on ihana miettiä, että bussissa voidaan istua sen ainoan matkustajan viereen eikä mahdollisimman kauas toisesta. On myös varmaan omalla tavallaan siistiä, kun vain kaukaisten moikkausten sijaan saatetaan ehkä jopa halata. Ehkä itseä kaikkea eniten tällä hetkellä jännityttävin asia on se, että mitä, jos tarvitsee aikaa olla yksin. Jos on suomalaisena tottunut saamaan energiaa yksinäisistä kävelyistä metsässä tai ihan vain hiljaisuudesta vain oman itseni kanssa.

Ihmismieli on joskus aika omituinen kapine. Tai ainakin oma mieleni on. Olisin olettanut, että suurten muutosten tuulten ravistellessa omaa elämää, keskittyisi niihin isoimpiin ja merkittävimpiin aiheisiin. Olettanut, että tässä itselle naurettavankin suuressa muutoksessa, joka on "pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri ihmiselle", olisi tarpeeksi mietittävää jo niissä suurissa linjoissa. Mutta niin, eipä taida olla. Itse en ole tainnut hirveästi miettiä, miten pärjään ei niin luontevalla espanjankielentaidollani tai miten selviän todennäköisestä voimakkaastakin koti-ikävästä. Ajattelun kultainen sääntö taitaakin kuulua niin, että mitä suurempi muutos mietittävänä, sitä epäolennaisempiin yksityiskohtiin takertuu.

/Panecillo eli Quiton suojelupyhimys (jos ymmärsin oikein), joka sijaitsee keskellä Quitoa vuorella, josta on ihanat näkymät/

On outoa todeta, että olen ollut kohta jo viikon Ecuadorin kamaralla. Niin kauan, että noin päivää ennen lähtöä iskenyt flunssa on ehtinyt lähes kaikkoamaan, niin kauan, että kursivoidut paria päivää ennen lähtöä kirjoitetut ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja niin kauan, että lähdöstä tuntuisi jo olevan ikuisuus. Lähes viikko on porhaltanut nopeaa tahtia. Liekö siihen syynä se, että tehtävää ja käsiteltäviä asioita riittäisi ehkä useampaakin päätä varten ja joka ilta tekisi mieli painua pehkuihin "hiukan" aikaisemmin kuin Suomessa, kiitos aikaeron.

Matka Ecuadoriin sujui osittain hiukan tukalissa tunnelmissa Suomessa iskeneen flunssan takia. Astetta mukavammaksi matka muuttui siinä vaiheessa, kun monen monta Rotaryn vaihtaria tavatessani vihdoin ymmärsin, että Amsterdamista Quitoon suunnannutta, välistä aivan liian pitkältä tuntunutta, lentoa ei minun tarvinnut taittaa yksin vaan monen muun, lopulta lähes 25:n, samassa tilanteessa ja jännityksessä olevan vaihto-oppilaan kanssa.

Olen muutenkin onnellinen voidessani sanoa kaiken sujuneen hyvin. Tosin ruumassa ollut matkalaukkuni jäi "yllättäen" Amsterdamiin ja sain sen Ecuadoriin vasta seuraavana päivänä, mutta ilo oli kaksinkertainen, kun matkalaukku kädessäni tajusin, että olin hakenut sen ihan itse vain pelkkää espanjaa käyttäen. Kielen kanssa muuten ollaan vähän ristiriitaisella pohjalla. Tajuan ymmärtäväni päivä päivältä enemmän, mutta silti turhauttaa, kun aiheesta riippuen noin joka toisen lauseen kohdalla saa hymyillä kauniisti ja kysyä, mitä puhuja tarkoitti. Englantia hyvin puhuva opettajaisä on ollut pelastus monen monta kertaa, mutta olen onnellinen, että olen pakotettu puhumaan espanjaa äitini kanssa, joka ei englantia ymmärrä. Väsyneenä puhumaani kieltä kuvaa parhaiten ilmaisu Spanglish, englantia ja espanjaa mukavasti sekaisin.

Itselle pienenä yllätyksenä tuli myös se, kuinka vähän Ecuadorilaiset tietävät Suomesta. Tarkemmin ajateltuna on ihan luonnollista, että Suomen sijaintia maapallolla ei tiedetä, sillä kysyttiinhän minultakin monesti: "Onko Ecuador Aasiassa vai Afrikassa?" Täällä kuitenkin päästään ehkä asiassa seuraavalle levelille, sillä pariin kertaan Suomen on luultu olevan kaupunki. Suomen kasvettua valtioksi asti, on sitä tarjottu sijaitsemaan Kiinan alapuolelle ja Pohjois-Afrikkaan, mutta ihanan innostuneita ihmiset ovat olleet, kun olen kertonut Suomen olevan pohjoisessa Euroopassa Ruotsin vieressä. Luonnollisesti Suomessa on odotettu puhuttavan vain englantia ja minunkin välistä takeltelevaa englantiani on sanottu äidinkielekseni. Ihanaa on kuitenkin ihmisten innostus ja tiedonhalu Suomea kohtaan, johon yritän parhaani mukaan vastata.

Elämä kaikesta erilaisuudestaan huolimatta jatkaa kulkuaan myös Ecuadorissa. Myös täällä herätään aamulla tai aamuyöstä suomalaisen puhelinmyyjän soittaessa ja jatketaan normaalia elämää vähän erilaista ruokaa syöden. Täälläkin heitetään vitsejä, joita jopa minä saatan ymmärtää ja elämä jatkaa kulkuaan vaikka en aina ymmärtäisikään mitään siitä, minne olemme menossa tai mistä puhutaan. Pikkuhiljaa tai poco a poco, kuten täällä sanotaan.