MITÄ KUULUU?

Mitä kuuluu? Niin, sitä voisi kysyä pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kuten sanotaan, on hiljaisuus tässäkin tapauksessa tarkoittanut lähes pelkkää hyvää. Arki on alkanut ja espanjan kieli on sujuvoitunut suussani nopeammin kuin olisin ikinä uskonut. Välillä tuntuu, että kirjoittamisen aiheita, risteileviä ajatuksia, uusia asioita ja tehtävää on elämässä tällä hetkellä enemmän kuin pystyy käsittelemään. Arki on vielä kiireisempää kuin haluaisin, mutta luulen sen helpottavan, kun ainoa Ecuadorissa kohtaamani ongelma toivottavasti ratkeaa pian. Sitä ennen: Mitä Ecuadoriin kuuluu?

"Kahden ensimmäisen kuukauden jälkeen Ecuadorista kuuluu vain hyviä uutisia. Kaikki on kunnossa ja elämä tuntuu lähes täydelliseltä vaihto-oppilaan elämään kuuluvia ajoittaisia kommunikointiongelmia ja kielen ymmärtämisen puutteita lukuun ottamatta. Täällä elämä on niin erilaista Suomeen verrattuna, että yhtäläisyyksiä on vaikea löytää. Arki on kuitenkin löytänyt uomansa myös täällä maailman toisella puolella. On käytävä koulua ja hoidettava velvollisuuksia niin kuin Suomessakin ja alkuajan ilotulituksen jälkeen se tuntuukin ihan mukavalta.

Päiväntasaajalla, Andien korkeuksissa kesä on kääntynyt talveen, mutta suomalainen saa pettyä, jos odottaa oikeita talvikelejä. Tähän mennessä sää on ollut täällä kuin parasta Suomen kesää. Aurinko on jaksanut paistaa lähes päivä, vaikka talven pitäisi olla sadekautta ja paikallisten mukaan pitäisi siis sataa paljon. Myös lämpötila on jaksanut huidella päivittäin reippaastikin yli 20 celsiusasteen, mikä on kyllä päiväntasaajan paahtavan auringon alla tuntunut hyvin kuumalta, ainakin ilmastoimattomissa autoissa.

Asuinkaupunkini ja samalla Ecuadorin pääkaupunki on juuri sellainen, elämää, ääntä ja ihmisiä täynnä oleva suurkaupunki kuin sopii odottaakin. Kaikesta rosoisuudestaan ja ajoittain valitettavasti hyvin selvästi näkyvästä köyhyydestä huolimatta tai ehkä juuri niiden takia, se on myös yksi kauneimmista kaupungeista, jonka olen nähnyt. Vuoristokaupunkia ympäröivät tulivuoret ja Andien huiput luovat iltaisin Auringon laskiessa valojaan sytyttelevään kaupunkiin taianomaisen tunnelman. Tunnelma tuntuu aina sähköistyvän, kun vuorten huippuja ympäröivät pilvet värjäytyvät auringon viimeisistä säteistä ensin vaaleanpunaisiksi tummentuen lopulta osaksi yön tummaa taivasta.

Koulun alettua myös espanja on alkanut hiljalleen sujumaan ja olen huomaamattani alkanut kutsua Ecuadoria kodikseni. Vaikka espanjan verbien taivuttaminen ei aina sujukaan ja herätän "vaalealla" kuontalollani huomiota Ecuadorin kahvipavun väristen ihmisten seassa, tunnen pikkuhiljaa löytäväni oman paikkani täältä: Ecuadorilaiset ihmiset ja kulttuuri ovat ystävällisempiä, ihanampia ja iloisempia kuin edes osasin odottaa ja he rakastavat, kun ulkomaalainen haluaa tutusta heidän kotimaahansa. Koulussa on välillä saanut tuntua olevansa vähän liiankin suosittu, mutta onneksi toinen Rotaryn vaihto-oppilas, ranskalainen Joseph varastaa puolet huomiosta.

Vaikka olen Ecuadorissa jo oppinut kutsumaan kukkurallista ruoka-annosta maan korkeimman (tuli)vuoren mukaan Chimborazoksi ja käyttänyt arkikielessäni jo hetken aikaa paikallisen intiaanikielen ketchuan sanoja paikallisten tapaan, en koulun oppitunneilla voi vielä sanoa ymmärtäväni läheskään kaikkea. Kouluni (Unidad Educativa Municipal  Sebastián Benalcázar) on kuulemma Ecuadorin parasta kärkeä ellei jopa paras, mutta eroaa koulupukuaan myöten suomalaisesta koulusta kuin yö päivästä. Koulu alkaa joka päivä seitsemältä ja oppilaiden itsenäisyyden kannalta voisi arvata lukion sijaan olevansa suomalaisessa alakoulussa, mutta kyllä minä täällä kansainvälistä toista luokkaa lukiossa käyn. Tosin en ole oikein vieläkään keksinyt, miksi meidän luokka on kansainvälinen, mutta ehkä sekin selviää hiljalleen kuten moni muukin asia on selvinnyt...

Täällä samassa luokkatilassa pysytään koko päivä ja vain opettajat vaihtuvat, valinnaisuutta ei käytännössä ole yhtä ainetta enempää: fysiikka tai lisää filosofiaa kuuden jo lukujärjestyksessä olevan oppitunnin lisäksi. Koulumenestyksellä on täällä enemmän väliä oppilaan arvostuksen kannalta ja kaikki tulokset ovat julkisia: jokaisen koululuokan priimukset kerrotaan kuukausittain ja jopa lähes jokaisesta, usein oppimisen kannalta turhasta, mutta aikaa vievästä, kotiläksystä saa arvosanan, jotka niin ikään myös julkaistaan koko luokalle. Hyvää käytöstä ja ahkeruutta vaalitaan, mutta Etelä-Amerikan kulttuuri puskee aika usein esiin peruttujen tuntien ja erilaisten oppiselta huomion vievien leikkien avulla. Eron suomalaiseen kouluun huomaa, kun ei enää voisikaan sijoittaa suomalaisia lukiolaisia larppaamaan toista maailmansotaa samalla tavalla paperitolloja ja pyyhekumeja heitellen. Ecuadorissa on todella tullut huomattua, miksi suomalaista koulujärjestelmää ja kouluruokaa kehutaan maailmalla.

Muutenkin Suomi tuntuu olevan täällä asuville kuin utopia täydellisestä yhteiskunnasta. Paikallisille suuria ihmetyksenaiheita ovat meille suomalaisille ihan tavalliset ja arkiset asiat, kuten minulle vastaavasti paikallisten arjessa. Voiko oikeasti olla, että Suomessa voi hukatun kännykän löytää suurella todennäköisyydellä poliisiasemalta? Onko hampaiden oikominen ja hoitaminen olla oikeasti alaikäiselle ilmaista? Kuinka onnellisia saamme Suomessa ollakaan, kun ilmaisen ja laadukkaan koulutuksen turvin jokaisella lapsella on tasavertainen mahdollisuus opiskeluun? Ecuador on jo nyt hoitanut tehtävänsä, jota siltä toivoin. Katulapsia ja jalattomia kerjääviä nähdessään on tuntenut itsensä syyllisen etuoikeutetuksi, kun olen saanut syntyä Suomeen ja saanut Rotarylta mahdollisuuden tällaisen elämykseen, vaihtovuoteen. Välistä tuntuu tai oikeastaan aina aihetta ajatellessa niin epäreilulta, että minä olen saanut mahdollisuuden lähteä maailmalle miettimään, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä työkseni. Täällä on niin monia, rannikon köyhiä kalastajia tai Venezuelan pakolaislapsia, joilla ei ole tulevaisuudennäkymiä ja mahdollisuutta valita. Paikalliselle se on kuin arkea, mutta en halua, että se tulee olemaan sitä ikinä minulle ainakaan niin, että en yritä muuttaa asioita jollakin tavalla. 

Ecuadorissa ollessani olen myös huomannut olevani suomalainen enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Välillä ainoana suomalaisena 80:n muun vaihto-oppilaan joukossa tuntuu hiukan yksinäiseltä, kun muut puhuvat kieliään maanmiestensä kanssa. Toisaalta ainoana suomalaisena pääsee useammin ylittämään itsensä ja oman mukavuusalueensa rajat, kun on oman maansa ainoa mahdollinen ehdokas niin vaihto-oppilaiden “missikilpailuissa” kuin “Talenttien” yön esityksen pitäjänä. “Eksoottisena” suomalaisena saa aina vastata loppumattomiin kysymyksiin omasta maastaan, tai siitä missä se sijaitsee tai onko Suomi edes maa, ja olla onnellinen siitä, että on kotoisin maasta jolla on Ecuadorissa jo nyt monta fania ja josta kaikilla on tähän mennessä ollut vain hyvää sanottavaa."

//Postauksen kuvat on otettu paikallisen pyhimyksen päivänä, jolle on rakennettu eräälle Quiton vuorelle oma kirkko. (kuva nro 1) Kirkossa pääsin osallistumaan ensimmäiseen ecuadorilaiseen ja katolilaiseen messuun. Ihana ja erikoinen elämys myös sekin.//