LOPUSSA.

Ecuadorin vuoteni viimeiset viikot kuluvat hurjaa tahtia. Vaihto-oppilaalle tyypillinen melkein tiedän mitä haluan -fiilis on jo käsin kosketeltavissa. Kun viimeisinä viikkoina mieli, ajatukset, unetkin ovat kaarrelleet yhä useammin Suomeen, olen tahtonut samalla vielä enemmän keskittyä tähän hetkeen. Siihen, mitä minulla juuri nyt on. Sillä kaikki loppuu aikanaan. Myös minun ensimmäinen vuoteni Ecuadorissa.

Ajatusleikkejä koti-Suomeen palaamisesta on tullut pyöriteltyä päässä kiihtyvään tahtiin kuukausien kuluessa eteenpäin. Vaikka vuosi on lopulta lyhyt aika yhden ihmisenkin elämässä, tuntuu, että jokin tai joku on silti muuttunut. Minä, tietysti, mutta varmasti myös moni muu asia ja ihminen. Sen lisäksi, että joskus koti-ikävissäni laaditut listat "mitä aion syödä ensimmäisellä viikolla kotiin päästyäni" ja "mitä ruokaa en tahdo Suomessa edes nähdä" ovat vieläkin hyvin toteuttamiskelpoisia, on mieleni askarrellut monen muunkin muutoksen kohdalla. 

Suomessa nuoren elämä on paljon vapaampaa kuin Ecuadorissa, ja päätöksiä sekä muutoksia arkeensa saa kukin tehdä mielensä mukaan paljon helpommin. Ecuadorilaisten hämmästykseksi heidän maittava (kullakin on makunsa) ja hyvin lihapitoinen ruokansa ei saa minua sekasyöjäksi Suomeen palattuani vaan jatkan kasviruokalinjalla entiseen malliin. Tosin linjaani vieläkin vegaanisemmaksi tiukentaen. Opiskelemiini kouluaineisiin tein myös suurehkoja muutoksia, vaikka ecuadorilaisten kauhistukseksi en vieläkään tiedä, mitä tekisin lukion jälkeen. Täällä kuitenkin opin olemaan turhan huolissani siitä(kin). Samalla tunsin jälleen kerran syyllisyyttä. Mitä minä olen tehnyt saadakseni syntyä suomalaiseksi, etuoikeutetuksi, jolla on moneen, moneen muuhun verrattuna kaikki mahdollisuudet avoinna, maailmaa myöten.

Olen kuluneen vuoden aikana tunnistanut olevani joiltakin osin stereotyyppinen suomalainen, pohjoismaalainen ja lopulta eurooppalainen. On ollut oikeaa ajatusten tuuletusta olla tapaamatta erästä islantilaista pariskuntaa lukuun ottamatta yhtäkään pohjoismaalaista vaihtovuoteni aikana. Pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion ja -järjestyksen olenkin oppinut arvottamaan korkealle ja pitämään ”sosialistisen” Suomen lippua ylpeästi pystyssä. Ajatella, että minulla on ollut oikeus asua ja kasvaa maassa, jonka arki on toisille utopiaa.

Olen vuoden kuluessa oppinut mukautumaan Ecuadorin oikkuihin. Vahingossa ja opeteltuna on tullut omaksuttua, ainakin jossain määrin paikallinen aikakäsitys ”horario ecuadoriano”, jossa tunti sinne tai tänne ei haittaa mitään tai ketään. Edes niiden orkesteriharjoitusten kohdalla. Ajattelutapa, jossa mitään ei suunnitella ja jos suunnitellaan, joutuu kuitenkin olemaan spontaani, kun Quiton kaoottinen liikenne ja muut latinolaisen kulttuurin yllätyksen haluavat oman lukunsa kuhunkin tarinaan. ”Kaikkeen tottuu”, olen vastannut, kun minulta on kysytty viimeisten viikkojen suunnitelmistani, joita ei ecuadorilaiseen tapaan oikein ole tai ne ovat hyvin hatarasti kokoon kursittuja. Koska eihän täällä, Ecuadorissa, voi tietää varmasti lähtevänsä yhtään mihinkään, ellei auto jo starttaa pihasta. Ja onhan silloinkin vielä kaikki mahdollista…

Suunnitelmattomuus ei toki tarkoita tylsyyttä tai tyhjää arkea. Viimeisinä viikkoina sitä haluaa ottaa lyhenevästä ajastaan niin paljon irti kuin on mahdollista. Spontaanius ja Quiton metropolin liikenne ottavat välistä hiukan mittaa toisistaan ja eivät ole yhdistelmänä se aivan paras, mutta (parin) tunteroisen odottelu on jo tullut Ecuadorissa tutuksi. Odottelun lomassa olen muiden vaihto-oppilaiden tapaan saanut tuhlattua rahoja mm. pan de yukaan (yuka-nimisen juureksen jauhosta tehtyyn taivaalliseen pyöreään pieneen leipäseen, jolla voisin elää loppuelämäni), churroihin, kaikkeen maracuyan makuiseen sekä moneen muuhun Ecuadorin ruokaan ja herkkuun, johon on kymmenen kuukauden aikana saanut kehitettyä riippuvuuden.

Lopetin koulun pari viikkoa ennen lähtöä keskiviikona, kun muut oppilaat jatkoivat vielä pari viikkoa loppukokeiden parissa ja ehkä vielä senkin jälkeen. Sillä, uskokaa tai älkää, ainakin minun ib-luokallani ei ole vielä selvillä heidän kesälomansa pituus, koulun loppu- ja alkupäivämäärät. Vaikka minun kouluni ei ehkä vaihto-oppilaalle se kaikkein paras vaihtoehto ollutkaan enkä tule Ecuadorin koulujärjestelmää ikävöimään, oli viimeinen koulupäivä silti hektinen ja olo ontto, kuten kaikkien hyvästien hetkellä. Luokkani pojat (käytännössä koko luokka, sillä toinen tyttö luokallani ei syystä tai toisesta ikinä osallistunut luokkani tapahtumiin) järjestivät suloisen itkukuoron ja taikoivat jostakin Ecuadorin pelipaidan, johon kirjoittavat machoilujaan ja muita tasa-arvon kannalta kyseenalaisia inside vitsejään, joista olin noin koko vuoden heitä hiljalleen yrittänyt erottaa:D Pojat olivat selkeästi panostaneet meihin kahteen vaihto-oppilaaseen, sillä kakkuakin oli tarjolla. Ecuadorilaiseen tapaan koko koulupäivänä ei oikein tehty mitään järkevää, vaikka vain kaksi viimeistä tuntia olivat virallista juhlinnan aikaa. Ecuador ja sen ihmiset. Kaksi asiaa, joita ei kaikesta huolimatta voi muuta kuin rakastaa<3

Tämä, erinäisistä ajatuksen välähdyksistä koostunut postaus on todennäköisesti viimeinen kirjoittamani, Ecuadorin kamaralta. Kun aika lähtöön on enää pari päivää, on hankala saada ajatuksia kasaan sellaiseen muotoon, josta joku muukin voisi saada jotakin irti. Vaikka paluu Suomeen tuntuu samaan aikaan maailmanlopulta ja jo odotetulta uudesti syntymältä, en silti ajattele sitä vaihtovuoteni loppumisena. Sillä jatkuuhan elämä, todella erilaisena vain. On uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kieliä jos jonkinlaisia, arkea, paljon uusia unelmia ja ajatuksia. Se maailma, joka minulle aukesi yhä enemmän Ecuadorista käsin. Tunne siitä, että kaikki järjestyy. Jos ei tänään, niin mañana ainakin.

Sillä sanoja minusta pulppuaa. Ja ehkä, Suomessa, pystyn viimeistelemään ne ajatukset, tekstit ja tarinat, joihin en vielä Ecuadorissa ollut valmis.

Hasta luego, Ecuador. 

Hauska tavata, Suomi.