HILJAISUUS

Hiljaisuutta on ainakin suomalaisessa kulttuurissa pidetty myöntymisen merkkinä, hyvänä ja arvostettavana asiana. Näin kävi minunkin kohdallani: Hiljaisuus blogin puolella ei suinkaan ole tarkoittanut vaihtovuoden loppumista tai asioiden menemistä huonosti täällä Ecuadorissa. Ei missään nimessä. Uuden vuoden juhlinnan jälkeen elämästä täällä on nautittu täysin siemauksin. Unelmia on toteutettu niin Amazonin sademetsässä, Galapagoksen paratiisisaarilla kuin uuden, Rotaryn sääntöjen mukaan vaihtuneen, minulle täydellisesti sopivan perheen kanssa. Uusi arki, espanjan sujuvoituessa ja suomen kielen takkuillessa, huomattavasti kiireellisempänä kuin aikaisemmin on luonut vähintäänkin illuusion siitä, että aikaa lukuisten tekstiluonnoksien viimeistelylle ei ole löytynyt. Suomen kieleni toimiessa päivä päivältä huonommin olen myös tuntenut pelkoa kirjoittaa. Enhän minä voi tänne, kaikkien nähtäville, suoltaa joskus jopa viiden kielen sekoitusta, jota päiväkirjastani voi löytää sivukaupalla.

Jostain on kuitenkin aloitettava. Astuttava ensimmäisen pienen kynnyksen yli. Päästävä uuteen alkuun. Sillä sanottavaa minulla on. Sellaista, joka ilman kynää ja paperia juoksee aivojen sopukoissa vain karkuun. Kirjoitettavaa, sillä kielellä, josta ymmärrän jokaisen vivahteen ja sanaleikin. Kielellä, jolla voi olla kohtelias vain olemalla hiljaa. Suomella, jota olen täällä oppinut vihaamaan ja rakastamaan enemmän kuin luulin.

Tällä hetkellä istun keskellä matematiikan koetta ja minua hävettää. Ensimmäistä kertaa en nimittäin osaa oikeastaan yhtään mitään. Se myös ärsyttää, sillä miksi ärsyyntyä, jos minun ei tarvitse osata täällä. Vaihtovuotena löytää itsestään uusia puolia ja oppii tuntemaan itseään paremmin. Kaiken muun oppimani ohella olen ymmärtänyt vihaavani kaikkein eniten sitä, jos en osaa, ymmärrä tai tiedä ja näitä tunteita saa vaihto-oppilas saa käsitellä ja tuntea, paljon. Jos ei edes aloiteta puhumaan uudesta kielestä, jonka takia ja avulla pystyy helposti olemaan ymmärtämättä lähes mitään, luo uusi kulttuuri ääneen lausumattomine sääntöineen ja totuttuine, mutta minulle uusine tapoineen, erittäin loistavat mahdollisuudet oppia kaikkea kantapään kautta ja tuntea itsensä tietämättömäksi. Jopa tyhmäksi.

Ecuadorissa kansainvälisyys on vielä lapsenkengissään: erittäin harva osaa englantia, toisten kulttuurien ja uskontojen tapoja ei tunneta edes perustasolla ja kielen oppimisen vaikeutta ei ymmärretä, oman kielitaidon puutteenkin takia. Kilpailu yliopistopaikoista ja varallisuuden sekä sen esittelemisen tärkeys saavat ”tiikerivanhempien” osuuden kasvamaan ja vertailun sekä kilpailun yleistymään ainakin osan ecuadorilaisten keskuudessa. Vertailua ja arviointia saatetaan viattomasti käydä vaihto-oppilaankin kuullen, mikä on ainakin itselleni silkkaa myrkkyä. Kun yrittää parhaansa uudessa kulttuurissa ja odotusten ristitulessa, jossa suomalaiseen tasa-arvoon tottuneen nuoren on ehkä ollut hankala löytää omaa paikkaansa, ei ole mukava kuulla arvostelua omasta koulumenestyksestään (ilmeisesti kaiken kuuluisi olla täydellistä, jos on googlettanut Suomen ja lukenut maan hyvästä koulujärjestelmästä), kielitaidosta (huolimatta arvostelijan kielitaidon olevan vain Ecuadorin espanja), meikin puutteesta, erilaisesta vaatetuksesta tai ulkonäöstä yleisesti (tosin vaaleat hiukset, iho ja vihreät silmät saavat enemmänkin ylistäviä kehuja, jotka kuitenkin pitkän päälle ahdistavat).

Aika Ecuadorissa onkin ollut minulle opettelua, jotta pystyn myöntämään, nöyrtymään ja kysymään, jos en osaa tai ymmärrä. Opettelua, jotta minua ei haittaisi tai en edes ajattelisi jonkun toisen määrittävän minut tietämättömäksi vajavaisen kielitaidon tai kulttuurin erilaisuuden takia. Itselläni ei varsinkaan alkuvaiheessa helpottanut tilannetta päätymiseni maineeltaan Quiton parhaimmistoon, mutta myös raskaimpiin ja stressaavimpiin kouluihin kuuluvaan Unidad Educativa Municipal Sebastián de Benalcázariin. Koulussani minut sijoitettiin pienelle espanjankieliselle IB-luokalle, joka Ecuadorissa käytännössä tarkoittaa hyvin motivoituneita, lähes koko vapaa-aikansa läksyjen tai muiden kouluhommien parissa viettäviä luokkatovereita. Lienee sanomattakin selvää, että vaihto-oppilaana en tähän pystynyt, vaikka sitä minulta ensin vaadittiinkin ja tuntemus omasta tyhmyydestä kipusi niin huimiin korkeuksiin, että sitä oli pakko opetella sietämään.

Suomessa tieto ja viisaus olivat asioita, joita arvostin ylitse muun. Niin olen täällä ymmärtänyt. En minä sitä muilta vaatinut, mutta itseltäni kylläkin. Piti olla pilas, terävä, tietää faktat ja korjata virheet. Yrittää tietää kaikesta edes jotain. Tieto on vaihtovuoden aikana hiljalleen siirtynyt itsenäisarvosta välineisarvoksi. Olen oppinut sen, kuinka etuoikeutettu olen suomalaisena, kun jokaisella on mahdollisuus oppimiseen, ja sen kautta koko maailman avautumiseen, mutta enää en halua kilpailla itseni kanssa. Stressata vaikutanko tietämättömältä. Sillä tieto ja oppimisen mahdollisuus ovat sellainen lahja, josta haluan vain nauttia.

En silti ole vielä valmis, en lähelläkään. Miksi minua muuten nolottaisi, että minulle kävi niin kuin nyt kokeessa. Luovutin. Vaikka tiedän, että mahdollisuuteni osata juuri tässä kokeessa matematiikkaa on yksi tuhannesta kiitos viimeisen vaihto-oppilaiden matkan ja koulun erikoistilaisuuksien, joiden takia minua ei ole tunneilla näkynyt hyvään aikaan. Espanjan kieli, Ecuadorin kehnohko opetus ja päätös siitä, että vaihtovuonna koulu ei ole tärkeysjärjestyksessä numero yksi, eivät varsinaisesti paranna tilannetta. Silti minua hävettää, kun en jaksanut yrittää koko aikaa. Sillä mitä, jos muut…

Kuten aikaisemmin sanoin, olen kuitenkin oppinut paljon. Yleisesti, Ecuador on täydellinen paikka opetella pois liiasta suomalaisuudesta. Oppia olemaan myöhässä, suunnittelematta elämää liikaa, odottamaan(!!!!), olemaan kiitollinen siitä kaikesta pienestä ja suuresta, mikä on Suomessa hyvin, tervehtimään kaikkia poskipusulla, puhumaan small talkia kenen kanssa tahansa, tanssimaan (jos haluaa), olemaan äänekäs miettimättä liikaa muita.

Ehkä, pääsen vielä uuteen alkuun asti.