QUILOTOA 7.12.

Teksti kirjoitettu 6.12. vietetyn Quiton perustamisjuhlapäivän aikoihin

Quiton perustamisjuhlien kunniaksi saimme jälleen kerran viettää yhden pitkän viikonlopun. Kun syyskuun alussa aloitin täällä koulun, mietin miten oppilaat jaksavat joulukuun lopulle asti ilman pidempää lomaa. Tiesin jo silloin, että ainakaan Suomen syyslomaviikkoa ei täällä tunneta. No, lomapäiviä on lopulta kertynyt pienoinen joukko, vaikka mukaan ei edes laskettaisi niitä päiviä, jolloin koulusta on päästy jo kymmenen aikoihin tai varsinaista koulutyötä ei ole ollut ollenkaan.

Yksi syy pitkien viikonloppujen määrään on Ecuadorin viehättävä tapa juhlia jokaisen suuremman kaupungin itsenäisyyttä tai perustamista eri päivinä. Syyslukukaudelle onkin mahtunut maan isoimman kaupungin, nykyään väkimäärältään jo Suomen kokoisen, Guayaquilin ja aivan ihanan vuoristokaupungin Cuencan itsenäisyyspäivä, jota itsekin pääsin ihailemaan hautajaismatkan yhteydessä.

Itseasiassa suomalaiset kaverini ovat jo ihmetelleet, onko täällä ikinä aivan tavallista kouluviikkoa.  Minun on pakko tunnustaa, että ei niitä kovin montaa löydy. Tämä Quiton juhlien takia vapaa perjantai on nimittäin keskellää kolmen viikon sarjaa, jolloin minun ei tarvitse mennä perjantaisin kouluun. Jo tässä vaiheessa voisi todeta, kuinka ihanan latinomaista elämäni onkaan, mutta syyt ne vasta sellaisia ovatkin.

Ensimmäinen perjantainen vapaapäivä nimittäin huipensi viikon jolloin koko suuri barrio eli asuinalueemme oli ilman vettä viiden päivän verran. Juoksevan veden paluuta juhlistaessani kerrottiinkin jo uutisissa, että perjantain koulupäivä on peruttu Quiton taksilakon takia. Kolmas vapaaksi ilmoitettu koulupäivä taas johtuu ilmeisesti opettajien kokouksesta. Tämän jälkeen onkin jo viimeinen kouluviikko ennen joulua ja parin viikon joululomaa, jota kaikista vapaista huolimatta on jo odotettu.

Keskimmäisen perjantain vapaapäivä ei kuitenkaan tarkoittanut kovin houkutteleva hidasta aamua ja pitkään nukkumista. Illalla sain käskyn: Huomenna herätään normaalisti viideltä. Pue lämmintä päälle, ota pipo ja hanskat mukaan. Matkan määränpää on yllätys! Näin tehtiin, mutta yllätyksekseni ja arvauksiani vastaan, löysin itseni aamulla Latacungan pikkukylän torilta, syöden jäätelöä aukion laidalla talonrauniossa asuvien pikkutipujen seurasta.

Luulin tilanteen selvinneen, kun saavuimme mamáni tädin tyhjillään seisovan maalaistalon pihapiiriin. Siellä seisovasta suuresta puusta poimimme capuleita (suuren pensasmustikan kokoisia ja luumun tapaisia hedelmiä), mikä osoittautui hiukan vaikeammaksi tikkaiden puutteessa. Lopulta nöyrryimme ja jatkoimme matkaa, kun epätoivoiset poimimisyritykset eivät enää tuottaneet toivottua tulosta. Maaseudun todellisuus oli kokemuksena mielenkiintoinen, mutta vivahteiltaan surullinen, vaikka yrittäisimme unohtaa capulipuussa roikkuneen host-isäni ja pellon laidalla laiduntaneet laamat . Quitossa tiettyjä reittejä kulkiessaan unohtaa, kuinka köyhissä oloissa suurin osa ecuadorilaisista maaseudulla asuu.

Matka jatkui ja kuvankauniin sekä henkeäsalpaavan vuoriston läpi matkustaessa ohitsemme vilahteli Ecuadorin alkuperäiskansaa perinnevaatteissaan. Oikein tarkkaan auton ikkunasta tähystellessään, saattoi myös nähdä heidän pieniä kotejaan: olkikattoisia ja pieniä, lähes huomaamattomia majoja. Yhden harhaan ajamisen ja varmaan kymmenen ihmisen neuvojen jälkeen (kartathan ovat aivan liian aliarvostettuja täällä) oli kohde jo vihdoinkin lähellä. Arvuutteluni mukaisesti pääsin kasvattamaan vierailemieni turistikohteiden listaa. Tosin olen sitä mieltä, että vanhan tulivuoren kraatteriin muodostunut Quilotoa-järvi on suosionsa ansainnut.

Sillä paikka oli kaunis. Pysäyttävä. Alas kraatteriin vievää polkua tai taivaltaessani en oikein osannut sanoa mitään, kun jylhät seinämät kohosivat ympärilläni hiljalleen yhä korkeampia. Idylliä oli riittämiin: vuoristohevosia, lupiinin kaltaisia kukkia ja suomalaisen korvia hivelevä hiljaisuus, jonka kaltaista en Ecuadorissa ollut tavannut aiemmin. Jostakin muistakin kumman syistä kraatterijärven luona tunsin olevani lähes Suomessa. Syynä saattoi olla hiljaisuus, itse järvi tai sen ympäri suoritettu melonta, mutta tähän paikkaan kuitenki rakastuin.

Kuten arvata saattaa, lähes 4000 metrin korkeudessa (uusi ennätys), jyrkkää rinnettä ylöspäin noustessa ei enää ollutkaan lastenleikkiä kulkea edes normaalia tahtia. Ensimmäistä kertaa tunsin vuoriston ilmanalan vaikuttavan ja hengästyin nopeammin. Jännästi vain suomalaisen luonnonlapsen askel huipulle oli kevyempi kuin kaupungin tasaisen maastoon tottuneiden quitolaisten ja ehdin yksin huipulle yhtä matkaa pilvien kanssa. Matka kuitenkin talttui nopeasti jutellessa erään meksikolaisen pariskunnan kanssa Ruotsista. Ecuadorilaiset ovat turisteja nähdessään innokkaita juttukavereita, kunhan vain ensin ymmärtävät myös vaaleahiuksisen gringan ymmärtävän espanjaa.

Ecuadorin maanpinnalle minut palautti erään minua nuoremmalta näyttävän paikalliseen kansanpukuun pukeutuneen alkuperäisen ecuadorilaisen ja hänen hevosellaan ylös matkustavan turistin keskustelu:

-Hän on sinun miehesi? (turisti)
 -Joo, me ollaan oltu naimisissa jo kaksi vuotta.
-Onko hän paljonkin sinua vanhempi?
-Vain viisi vuotta.
-Mitä olet tykännyt olla naimisissa?
-Minä tykkäsin enemmän ajasta ennen häitä. Olin itsenäisempi silloin ja sain päättää asioista yksin ja oli enemmän vapaa-aikaa. Tykkäsin enemmän olla sinkku.

Toki ecuadorissa ihmiset ovat Suomea lyhyempiä ja jotkut näyttävät nuoremmilta kuin oikeasti ovat (ketähän suomalaisuudesta huolimatta luultiin 18-vuotispäivänä 14-vuotiaaksi:D) ja toki oma espanjani on voinut yksityiskohdissa tehdä tepposet ja suomeksi kääntäminen tekee espanjasta usein hyvin suoran oloista, mutta herätti silti tuolloin 18-vuotissyntymäpäivän kynnyksellä. Mitä jos ei olisikaan vaihtoehtoja?