SURULLISEN KAUNISTA

Aamut ja illat on pahimpia täällä. Sen lisäksi, että viideltä kouluun herääminen ei Suomessakaan olisi mitenkään helppoa ja ihanaa, on täällä vielä sen tavallisen aamuväsymyksen lisäksi päällä espanjankielen käyttämisestä johtuva aivosumu ja ainainen väsymys. Eivätpä ne aamut muutenkaan paljon Suomesta eroa. Viideltä herätessä on vielä pimeää ja aivot ehdottelevat lisää nukkumista, mutta pakko silti on nousta. Pukeutumisen kanssa ongelmia ei esiinny, koulupuku päälle ja aamupesu suoritetaan mielenkiinnolla jännittäen saako lämmintä vettä tänään hanasta helposti. 

Koulumatka on kestää liikenteestä riippuen noin 45 minuuttia ja sille matkalle en ole vielä keksinyt itselleni mitään järkevää tekemistä. Minkään tarkkuutta vaativan tekeminen ei onnistu Ecuadorin yllätyksellinen ajokulttuurin takia ja ainakaan tähän mennessä espanjan opiskelu ei ole napannut vaikka järkevää olisikin. Olenkin monesti päätynyt vain väsyneenä vain tuijottamaan ikkunasta ulos, sillä katsottavaa täällä riittää. Iltaisin taas olen uudelleen väsynyt ja aivot eivät oikein toimi. Uusi kieli laittaa aivot pyörimään ihan uusilla kierroksilla puhumattakaan uudesta koulusta, jonka sekalaisiin käytäntöihin on hankala päästä mukaan ilman kunnollista kielitaitoa.

Toisaalta olen todella etuoikeutettu saadessani matkustaa aamuvarhaisella Quiton vuoriston läpi. Aamut juuri ennen Auringon nousua ja illat auringonlaskun aikaan ja sen jälkeen ovat täällä ehkä kauneinta aikaa päivästä. Muistan vieläkin sen ensimmäisen kerran, kun Quiton ja Ecuadorin kauneus laittoi melkeen itkemään. Ensimmäisellä viikolla sain kokea sen, kun hämärän hetkenä, kaupungin valojen syttyessä saa vuoren laelta nähdä pilvien sulkevansa syleilyynsä toiset kukkulat. Siinä taianomaisessa, valon ja hämärän välimaastossa, sinisellä hetkellä tuntuu ihan kuin ei olisi itse olemassa. Joka kerta se laittaa miettimään, miksi juuri minä olen niin etuoikeutettu, että saan kokea tämän. Ehkä yhden maailman kauneimmista suurkaupungeista, josta ei varhaisen aamun tai iltakuuden hämärässä erotu yhtäkään rosoa. Vain valojen tuiketta ja täydellisiä sinisen sävyjä.

Kauneudestaan huolimatta Quito on kuin mikä tahansa suurkaupunki. Vilinää, ihmisiä ja ääniä riittä vaikka muille jakaa. Katukuvassa näkyy hyvin se, että Ecuadorissa elintaso ei yllä suomalaiselle tasolle kuin rikkaimmalla yhteiskuntaluokalla. Myös Venezuelan kriisi näkyy ja kuuluu: Ecuadorissa on tavallista, että autojen välissä, kadulla ja busseissa liikkuu ihmisiä kauppaamassa kukin mitäkin. Jäätelöä, kengännauhoja, erilaisia keksejä ja hedelmiä, moppeja tai kännykänkuoria. Välistä tai oikeastaan koko ajan on ollu hiukan hankalaa ymmärtää sitä, miksi minä voin olla täällä kokemassa kaikkea uutta, oppimassa kieltä ja miettimässä, mitä haluan tehdä isona. Miksi juuri minulla mahdollisuus tulla miettimään tulevaisuutta toiselle puolelle maailmaa, kun täällä isolla joukolla ihmisiä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittä pärjätä Quiton kaduilla ja telttakylissä.

Kyllähän sen Suomessakin muistaa, että itse on vähän liiankin etuoikeutettu. Tuntee piston rinnassa, kun huomaa kerjäävän ihmisen Helsingin ihmisvirrassa ja yrittää pienillä kolikoilla ehkäistä omantunnon kolkutusta. Kyllä Suomessakin märehtii maailman ongelmia ja sitä, että niitä ei yksin voi ratkaista. Täällä, kun joutuu päivittäin kohtaamaan elämän epäreilun puolen silmästä silmään ja ohittamaan telttakylissä asuva kaupustelijat, ajattelee myös asioita joka kerta ja päivä. Nolottaa ajatella, että itse on se henkilö, jonka ongelmana on yrittää pysyä iloisella mielellä katsellessa selvästi rahattomia kaupustelijoita, joilta kukaan ei osta mitään. Olla se henkilö, joka kääntää katseensa pois ja jatkaa auton kyydissä matkaa kohti taloa, jonka suihkujen lämpimästä vedestä voi telttakylässä asuja vain unelmoida. 

Varsinkin rannikolle mennessä, bussin kyydissä suuntana Rotaryn vaihto-oppilaiden alkuleiri Esmeraldan alueella, tuntui hyvin epäreilulta. Keskellä hyvin vaatimattomia kouluja, teiden varsille heitettyjä roskasäkkejä ja bambuista kyhättyjä taloja me vain kaarsimme bussilla tarkasti aidattuun ja vartioituun hotelliin, joka yritti luoda kuvaa Ecuadorista täydellienä paratiisina, jossa muovikuppeja voi tuhlata päivän aikana niin paljon kuin mieli tekee. Moni Suomessa itsestäänselvyydeltä tuntuva asia täällä kertoo suuresta varallisuudesta. Täällä on ihan normaalia, että ei omista pesukonetta ja astianpesukone löytyy vain rikkailta. On myös tuntunut älyttömältä, miten Suomessa on edes kehdannut joskus valittaa valinnanvaikeudesta. Täällä on niin monta kertaa tullut taottua omaan päähän, että valitsemisen vapaus jos mikä, on valtava etuoikeus, joka meille suomalaisille on suotu. Niinkuin on ilmainen koulutus, kouluruoka ja toimiva koulujärjestelmäkin.